Työ alkaa rutinoitua, osaat kaiken, haasteet loppuu. Samat kaavat toteutuu, päivästä toiseen. Tätäkö elämä on… pyhä kolminaisuus – koti, työ ja ruokakauppa. Jotain olisi muutettava, ei tässä ole oikein järkeä.
Lasten aikuistuminen muutti kolminaisuutta hyvinkin. Sain enemmän omaa aikaa. Aikaa, jona huomasin miettiväni elämääni. Vuosien varrella rutinoitunutta, tasaista ja turvallista. Monen muunkin asian muuttuessa, huomasin myös itse muuttuneeni. Työikää olisi vielä reilusti parikymmentä vuotta ja haaveilin uudesta urasta. Mietin salaa mitä haluaisin oikeasti tehdä, vanhan työni käytyä haasteettomaksi. Välillä puhuin ajatuksiani ääneenkin.
Yksi asia johti toiseen ja loppujen lopuksi kohtasinkin itseni yhteistoimintaneuvottelujen ääreltä. Potkut. Se oli aluksi kuin märkä rätti vasten kasvoja, olin kauhuissani ja loukkaantunut. Mutta, jo seuraavana yönä muistelin mistä olin jo kuukausia haaveillut ja havahduin, ehkä joku sittenkin oli kuunnellut ajatuksiani. Tässä se nyt on, mahdollisuuteni.
Muutos on aina mahdollisuus.
Vanhaan en halunnut palata ja uudesta en ollut varma. Kuuntelin sisintäni. Ilmoittauduin saman tien PT-koulutukseen ja myöhemmin Joogaohjaajakoulutukseen – ne tukevat unelmaani. Matkan varrella heräsin ajatukseen yrittäjyydestä. Haluan toimia itsenäisesti. Kävin yrittäjäkurssin ja sain lisää varmuutta, sekä uusiakin ideoita matkalleni. Suosittelen kurssia kaikille aloitteleville yrittäjille. Se on mahtava tsemppari.
Vuoden aikana olen opiskelujeni kautta saanut tutustua kymmeniin uusiin ihmisiin, löytänyt ystäviä ja tulevia yhteistyökumppaneita, unohtamatta tietenkään kaikkia vanhoja ystäviä ja kontakteja. Verkostoituminen on elintärkeää työelämässä. On oltava avoin ja rohkea.
Usko unelmiisi.
Entisessä työssä viihdyin enää rahan takia ja hyppy työttömyyteen pelottikin taloudellisesti. Siinä sitä on haastetta, saada rahat riittämään. Se onkin loppujen lopuksi, riemukasta huomata miten vähällä sitä pärjää. Jotenkin nyt hävettää se kulutusralli, jota tuli vuosikaudet harrastettua. Vaatteita, kenkiä, laukkuja, kodintavaroita – ei tarvitse hankkia vuosiin. Sen verran mahtavasti olen hyvää oloa itselleni shoppaillut.
Talouden kiristys sopi myös hyvin elämäntilanteeseen, jossa ei tarvitse enää niinkään rahoittaa lasten hankintoja. Huomaan, miten nautin pihimmästä elämästä, olen oikeasti onnellinen pienistä, vaatimattomistakin asioista. Raha ei tuo onnea – mukavuutta ja helppoutta kylläkin. Mutta, siihen helppouteen minä ainakin kyllästyn aika nopeasti.
Olisi ihanaa muuttaa saaristoon, asua pienessä torpassa meren rannalla. Elellä yksinkertaisesti, ilman mantereen kotkotuksia. Saappaat jalassa kuljeskella rannoilla ja metsissä. Elää luonnosta, kasvimaasta ja pikkukaupan antimista. Olla kekseliäs kokki ja remppariitta, tehdä kaiken itse. Lämmitellä uunia ja saunaa, töpsytellä villasukissa. Käydä pitämässä välillä joogatunteja ja retriittejä, auttaa ihmisiä voimaan paremmin ruokavalion ja mielekkään liikkumisen kautta.
Niin moni, voi niin huonosti elämässään. Rohkaisen ottamaan askeleita kohti unelmaa, joskus askeleet horjahtelee ja jopa kaataakin. Mutta pystyyn vaan ja eteenpäin, kyllä sitä pärjätään, vähemmälläkin.
Sitä torppaa nyt etsitään, riskejä kartoitetaan, opiskellaan. Otetaan suuria ja pieniä askeleita, eletään elämää. En voisi onnellisempi olla.
Potkut tuli juuri oikeaan aikaan.
Onnenpotkut.
♥
