On hetkiä elämässä, jotka pysäyttävät kaiken. Hetkiä, joissa aika hidastuu ja sydän joutuu tekemään jotain, mitä se ei haluaisi. Meidän kohdalla se hetki tuli, kun tiesimme, että Wäinön, pienen rakkaan mäyräkoiramme, aika on lähellä loppuaan.
Viimeiset päivät olivat yhtä aikaa raskaita ja kauniita. Olimme enemmän yhdessä kuin koskaan. Ei ollut kiirettä. Ei muuta tärkeää. Vain läsnäolo.
Silitin häntä enemmän.
Puhuin hänelle enemmän.
Katsoin häntä tavalla, jossa yritin painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan. Tiesin, että luovun pian – ja samalla halusin antaa hänelle kaiken, mitä vielä voin.
Se tapahtui kotona.
Siinä samassa paikassa, johon hän aina kiipesi syliini.
Ja lopulta siihen samaan syliin hän myös jäi.
Me olimme kaikki siinä, perheenä.
Yhdessä.
Ei pelkoa.
Ei kiirettä.
Vain rakkaus.
Ja siihen rakkauteen hän nukahti.
Sen jälkeen tuli myrsky. Suru ei tullut hiljaa. Se tuli aaltona, joka vei mukanaan kaiken. Rintaa puristi. Sattui. Kurkkua kuristi. Itku tuli syvältä ja lohduttomana. Tuntui, että hukun.
Suru on kuin meri.
Ensimmäiset aallot olivat suuria ja armottomia.
Ne löivät päälle niin, ettei saanut henkeä.
Pyörin niiden keskellä, enkä tiennyt, miten pääsen pinnalle.
Mutta sitten hengitin.
Sisäänhengitys oli aalto, joka iski minuun.
Uloshengitys oli pitkä puhallus, joka työnsi sitä pois.
Yksi hengitys.
Sitten toinen.
Pääsin pinnalle.
Eilen illalla istuin taas takkahuoneessa. Ihan siinä samassa paikassa, johon Wäinö aina kiipesi syliini – ja jossa hän myös lähti. Sytytin kynttilöitä. Pidin tulta takassa. Avasin välillä ikkunan, jotta hän olisi lähellä. Suru oli taas vahva. Puristus rinnassa. Möykky kurkussa. Lohduton olo.
Ja sitten… tapahtui jotain.
Yhtäkkiä puristus katosi.
Möykky hävisi.
Tilalle tuli kevyt, levollinen ja jopa vapaa olo. Ihan kuin jokin olisi päästänyt irti. Se oli outoa. Yllättävää. Melkein kuin valaistumisen hetki. Suru ei kadonnut. Mutta se muuttui. Se ei ollut enää pelkkää lohdutonta kipua. Se oli pehmeämpää. Hyväksyvämpää. Tuli tunne, että olen ottanut ensimmäisen askeleen eteenpäin. Että vaikka aallot vielä tulevat, ne eivät enää vie mukanaan samalla tavalla.
Tänä aamuna tuntui erilaiselta.
Kevyemmältä.
Aurinko paistoi. Ja yhtäkkiä tuntui hyvältä mennä ulos, pihalle, tekemään asioita. Häärätä. Liikkua. Olla.
Ei enää sitä jatkuvaa huolta. Ei valvomista. Ei sitä tunnetta, että pitää koko ajan tarkkailla. Vihdoin sain vain olla.
Ja silti… Wäinö ei ole enää tässä.
Ei tule syliin.
Ei kulje vierellä.
Mutta silti…
Hän on lähellä.
Jollain tavalla, jota ei voi selittää – mutta jonka tuntee.
Kun katson ylös, näen tähteni. Näen aurinkoni. Näen kultaisen pilvenreunan. Ja sieltä kurkistaa pieni hymyilevä pää. Minun pieni suojelusenkelini. Rakkaani. Nyt on hyvä olla. Hän kiittää. Ja häntä heiluttaa.
Sydämessäni on nyt tassun kokoinen reikä. Mutta se ei ole tyhjä. Se on täynnä muistoja. Lämpöä. Rakkautta. Kaikkea sitä, mitä saimme yhdessä.
Suru on meri, joka liikkuu. Se ei pysähdy heti. Mutta minä hengitän. Ja opin elämään sen kanssa. Aalto kerrallaan. Hengitys kerrallaan. Ja joka kerta, kun katson ylös…
näen hänet.
Ja tiedän,
Rakkaus ei kadonnut.
Se vain muutti muotoaan.
Wäinö lepää nyt omalla pihallamme, siinä paikassa joka oli hänelle rakas. Lähellä meitä. Osa kotia. Osa arkea edelleen. Siellä, missä hän saa olla omassa rauhassaan – ja missä minä voin yhä mennä hänen luokseen, istua hiljaa ja tuntea, että hän on lähellä.
Vielä en pysty katsomaan hänestä kuvia. Siksi niitä ei ole tässäkään tekstissä. Sen aika tulee vielä myöhemmin. Nyt viimeiset hetket ovat liian lähellä, liian tuoreina mielessä. Annan itselleni luvan surra tässä hetkessä juuri näin.
Kiitos ihanista 10 vuodesta,
Rakas rakkaani, pieni poikani, Wäinö, Vapunpoika, Mammanpoika, Wäpäleissön, Wäpä, Puppe.
Enempää en olisi voinut Sinua rakastaa. ♥
~Mami~
