Vaikka menetin isäni liian varhain, hän ehti antaa minulle jotakin, mikä on kulkenut mukanani koko elämäni. Rakkauden luontoon. Rakkauden mereen. Rakkauden saaristoon.
Lapsena en ymmärtänyt, miten suuria lahjoja ne olivat. Ne olivat vain yhteisiä retkiä. hetkiä meren äärellä. Kalastusta. Metsässä kulkemista. Hiljaisuutta.
On hetkiä elämässä, jotka pysäyttävät kaiken. Hetkiä, joissa aika hidastuu ja sydän joutuu tekemään jotain, mitä se ei haluaisi. Meidän kohdalla se hetki tuli…
Brändi ei aina synny liiketoimintasuunnitelmasta. Joskus se syntyy oivalluksesta. Ja joskus se syntyy siitä, että elämä pysäyttää – eikä jätä muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa itsensä uudelleen. Temppelin Emäntä ei ole vain yritys. Se ei ole vain nimi tai visuaalinen ilme. Se on tarina. Se on elämäntapa. Se on matka, joka alkoi kauan ennen kuin yksikään verkkosivu oli rakennettu. Sen takana olen minä, Anette Huila.
Tämä tarina on matka kunnianhimoisesta esihenkilöstä ihmiseksi, joka kantoi suurta sydäntä maailmassa, jossa sitä olisi pitänyt kovettaa. Se on kertomus vastuusta, näkymättömästä kuormasta, rinnalla kulkemisesta ja siitä yksinäisyydestä, jota johtajuus usein kätkee. Samalla se on tarina perheestä, arvoista ja hetkistä, joissa opin, ettei vahvuus synny kovuudesta – vaan kyvystä olla ihminen.
Ydinminäni ei ole äänekäs. Se ei huuda mielipiteitä eikä esittele saavutuksia. Se istuu hiljaa jossain syvällä rintalastan takana, jalat ristissä, katse hieman vinoon kääntyneenä. Se on pikku-Anette. Sisäinen lapseni. Oman elämänsä Peppi Pitkätossu. Ja samalla kaikkien maailman lasten äiti.
Pikku-Anette syntyi kauan ennen titteleitä, velvollisuuksia ja selviytymisstrategioita. Ennen kuin opin olemaan reipas, järkevä, pärjäävä. Hän syntyi maailmaan, jossa mielikuvitus oli totta ja tosi asia oli vain yksi mahdollinen versio. Maailmaan, jossa aikuiset eivät aina ymmärtäneet, mutta jossa sydän tiesi.
Vuosi sitten alkanut kipu vasemmassa jalassa vei minut polulle, jota en olisi itse koskaan valinnut. Keho pysäytti minut, kun mieli ei pysähtynyt – ja sen myötä koko elämäni, yritykseni ja unelmani joutuivat uuteen valoon. Tämä on tarina luopumisesta, kivusta, surusta ja toivosta – ja siitä, kuinka joskus pysähtyminen on ainoa tie takaisin itseensä.
Kesäaurinko paistaa lempeästi – harmaahaikarat, kurjet ja laulujoutsenetkin ovat poikineet ruovikossa. Meidän saaristolaistilan vanhassa puutarhassa kukoistaa lämpimien kesäsateiden jälkeen. Vanhat narsissit, iirikset, pionit, unikot, akileijat, ruusut, omenat, kirsikat – marjapensaatkin. Paratiisimme löytyi aikoinaan sattumalta – ystäväni isoisän entinen koti ja puutarha oli täynnä yllätyksiä. Kun aloitimme pihan raivaamisen, löysimme hänen entisen kodinhoitajansa istuttamia kukkia, Seilin saarelta tuotuja omenapuita ja valtavasti marjapensaita.
Saavuimme vesisateen saattelemana leiripaikalle, pystytimme yhdessä puolijoukkueteltan ja harjoittelimme tulentekoa eri tavoin. Itseveistetyillä kiehisillä ja klapeilla, sekä märillä puilla, risuilla ja suoalueelta etsityillä tervaksilla. Opin löytämään tervaskannon! Tulen syttyminen ja varsinkin kunnon nuotion aikaansaaminen on huikea tunne. Ja tuleen tuijottelu sitä parasta meditaatiota.
Ennen viimeistä leiripaikkaani olimme vaeltaneet jälleen koko päivän. Maasto kävi yhä haastavammaksi kun lähestyimme Ahvenanmaan korkeinta lakea, Orrdalsklintia, joka kohoaa 128 metriä maanpinnan yläpuolella. Aurinko alkoi laskea ja kaunista näköalaa riitti silmänkantamattomiin. Olin hiljaa toivonut, josko edes kerran pääsisin leiriytymään päivänvalossa, rauhassa. Mutta ei. Aurinko painui mailleen, matkamme ei ollut vielä lähelläkään päätepistettä.
Askel painoi, jalka nousi vaivoin. Voimasanat hiipuivat pimeyteen, hiljaisuuteen…
Eka kouluaamu alkoi yllättävästi Tuorlan rantasaunalla. Viritimme tulet, veistimme nuotiotikut, loihdimme tikkupullataikinan, sekä nokipannukaffet. Nuotion äärellä, herkkuja nauttiessa, tutustuimme toisiimme. Tällainen koulu on mun mieleen! Ensimmäisellä kouluviikolla alkoi myös lajitunnistuksen opetus. Monta sivua kasveja, sieniä, ja eläimiäkin tunnistettavaksi. Aikamoinen savotta, mutta pieneksi pilkottuna uppoutunee muistini lokeroihin pikkuhiljaa. Opetustapa kun on minulle mieleinen, mahdollisimman paljon aitoa havannointia. Kasviopin tunnilla lajittelimme ja tunnistimme vesikasveja, sekä luokassa että luonnossa. Sieniin tutustuimme sieniretkellä ja luokassa jatkoimme jälleen lajittelua ja tunnistusta. Näin kyllä oppii parhaiten.