”Joskus vasta vuosikymmenten kuluttua ymmärtää, miksi on elänyt niin kuin on elänyt.”
Tänään isäni täyttäisi 80 vuotta. Istun vanhan saaristotalomme puutarhassa kahvikuppi kädessä. Aurinko kurkistaa omenapuiden lomasta, ilma on tyyni ja lokkien ääni kantautuu mereltä. Kaikki on hiljaista.
Juuri tällaisina hetkinä ajatukseni palaavat usein isääni. Ei vain siksi, että tänään olisi hänen syntymäpäivänsä, vaan siksi, että olen viimeisen vuoden aikana alkanut ymmärtää jotakin hyvin olennaista omasta elämästäni. Jotakin, mikä on kulkenut mukanani yli neljäkymmentä vuotta. Minun isäni jäi ikuisesti 41-vuotiaaksi. Minä olin silloin 15-vuotias.
Se tyttö, joka oppi pärjäämään
Kun menettää vanhempansa nuorena, ei oikein tiedä, miten kuuluisi surra. Elämä vain jatkuu. Kouluun pitää mennä seuraavana maanantaina. Kokeet pitää tehdä. Ystävät odottavat. Arki jatkuu, vaikka oma maailma on muuttunut peruuttamattomasti. Niin kävi minullekin.
Minusta tuli se reipas tyttö. Se, joka pärjäsi. En jäänyt makaamaan suruni alle. Opiskelin, menin töihin jo 13-vuotiaana, rakensin tulevaisuutta, rakastuin, sain kaksi lasta ja loin pitkän uran kosmetiikka-alalla. Jälkikäteen ajateltuna olin lähes jatkuvassa liikkeessä. Aina oli seuraava tavoite.
Seuraava koulutus.
Seuraava työ.
Seuraava projekti.
Seuraava unelma.
Luulin pitkään, että sellainen minä vain olin. Kunnianhimoinen. Ahkera. Sellainen ihminen, joka innostuu helposti uusista asioista. Ja sitäkin minä olen. Mutta vasta nyt ymmärrän, ettei se ollut koko totuus.
Kiireellä oli syynsä
Viimeisen vuoden aikana olen käynyt elämässäni ehkä syvimmät keskustelut – ennen kaikkea itseni kanssa. Työkyvyttömyys pysäytti minut tavalla, jota en olisi itse koskaan osannut tai halunnut tehdä. Minä, joka olin aina tehnyt. Minä, joka olin aina ratkaissut asiat tekemällä vähän enemmän. Minä, joka olin rakentanut identiteettini työn, osaamisen ja aikaansaamisen ympärille. Yhtäkkiä en voinutkaan enää jatkaa samalla tavalla. Se tuntui aluksi pelottavalta.
Kuka minä olen, jos en tee?
Mikä on minun arvoni, jos en jaksa suorittaa?
Samaan aikaan elämä toi eteeni muitakin pysähtymisiä. Menetin rakkaan koirani. Suru oli valtava. Kirjoitin ja purin suruni blogiin silloin siitä suuresta tassunmuotoisesta aukosta, joka jäi sydämeeni.
Mutta nyt ymmärrän, ettei suruni johtunut vain siitä. Se avasi oven moniin muihinkin suruihin. Sellaisiin, joita en ollut koskaan oikeastaan uskaltanut kohdata. Yksi niistä oli isäni kuolema.
Oivallus, joka muutti kaiken
Keskustellessani psykologin kanssa sain oivalluksen, joka tuntui yhtä aikaa kipeältä ja vapauttavalta. Isäni varhainen kuolema oli trauma. Ei vain surullinen muisto.
Trauma.
Se jäi asumaan minuun. Ei niin, että olisin ajatellut sitä joka päivä. Vaan niin, että se alkoi ohjata koko elämääni. Ymmärsin, etten ollut oikeastaan pelännyt kuolemaa. Olin pelännyt sitä, että aika loppuu kesken. Ja silloin moni asia loksahti paikoilleen.
Miksi olin tehnyt töitä niin nuoresta asti. Miksi olin opiskellut työn ohessa kerta toisensa jälkeen. Miksi olin rakentanut uraa määrätietoisesti. Miksi olin aina sanonut kyllä uusille mahdollisuuksille. Miksi olin halunnut tehdä mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti. En juossut menestystä. Juoksin aikaa vastaan.
Halusin ehtiä elää
Halusin ehtiä nähdä lasteni kasvavan aikuisiksi. Halusin olla heidän rinnallaan niin pitkään kuin mahdollista. Halusin nähdä, millaisia ihmisiä heistä kasvaa. Halusin olla turvallinen aikuinen, jota minulla ei enää ollut. Ja ehkä kaikkein syvimpänä oli yksi hiljainen toive. Halusin ehtiä tulla mummuksi.
En ollut koskaan ajatellut sitä näin.
Mutta kun sain ensimmäisen kerran pitää lastenlastani sylissäni, jokin minussa rauhoittui. Minä ehdin.
Isäni ei saanut nähdä minua aikuisena. Hän ei tavannut puolisoani. Hän ei saanut nähdä lapsiani. Mutta minä sain nähdä heidän lapsensa.
Sitä tunnetta on vaikea pukea sanoiksi.
Isän suurin lahja
Vaikka menetin isäni liian varhain, hän ehti antaa minulle jotakin, mikä on kulkenut mukanani koko elämäni. Rakkauden luontoon. Rakkauden mereen. Rakkauden saaristoon.
Lapsena en ymmärtänyt, miten suuria lahjoja ne olivat. Ne olivat vain yhteisiä retkiä. hetkiä meren äärellä. Kalastusta. Metsässä kulkemista. Hiljaisuutta.
Vasta nyt ymmärrän, että juuri siellä opin tuntemaan olevani vapaa. Ehkä juuri siksi meri on aina kutsunut minua takaisin.
Kesälomilla olin aina enemmän oma itseni kuin missään muualla. Silloin en ollut johtaja. En suorittaja. En se nainen, jonka piti näyttää pärjäävältä. Olin vain minä.
Sama pieni tyttö, joka rakasti kallioita, merta ja metsän tuoksua.
Paluu kotiin
Kun muutimme viisi vuotta sitten saaristoon, moni ajatteli meidän vaihtaneen vain osoitetta. Minä tiedän paremmin. En muuttanut vain taloon. Palasin kotiin. En siihen kotiin, jossa olin kasvanut. Vaan siihen kotiin, jossa sieluni oli aina viihtynyt. Täällä elämä on opettanut minut hidastamaan.
Kuuntelemaan.
Hengittämään.
Aamuni alkavat usein puutarhassa kahvikupin kanssa. Ennen olisin ajatellut, että se on hukattua aikaa. Nykyään tiedän, että juuri se on elämää. Ja ehkä juuri siksi valmistuin tänä vuonna erä- ja luonto-oppaaksi.
Moni onnitteli uudesta tutkinnosta.
Minulle se oli paljon enemmän.
Se oli ympyrän sulkeutuminen.
Tuntui kuin olisin kulkenut vuosikymmeniä pitkän matkan takaisin siihen pieneen tyttöön, jonka isä aikanaan vei metsään ja merelle.
En enää juokse
Viimeinen vuosi on ollut elämäni raskain. Työkyvyttömyys. Suuret surut. Luopumiset. Itseni kohtaaminen.
Mutta samaan aikaan myös elämäni tärkein.
Olen oppinut, ettei ihmisen arvo synny siitä, kuinka paljon hän tekee. Olen oppinut, että suru ei ole vihollinen. Olen oppinut, että pysähtyminen ei ole epäonnistumista. Ja ennen kaikkea olen oppinut, että elämä ei ole kilpailu aikaa vastaan.
Nykyään uskon, että isä kulkee yhä mukanani. Ei suurina sanoina. Vaan pieninä hetkinä.
Meren tuoksussa.
Aamukahvissa puutarhassa.
Metsäpolulla.
Linnun laulussa.
Lasten naurussa.
Ja siinä rauhassa, jonka olen vihdoin löytänyt. Jos voisin vielä kerran istua isän kanssa laiturin nokkaan, en kertoisi hänelle urastani, saavutuksistani tai tutkinnoistani. Kertoisin hänelle, että löysin lopulta takaisin siihen, mitä hän minulle lapsena opetti.
Luontoon.
Mereen.
Saaristoon.
Ja ennen kaikkea takaisin itseeni.
Ehkä se onkin ollut koko elämäni tärkein matka. Ei menestymisen matka. Vaan kotiin palaamisen matka. Ja vasta nyt, yli viisikymppisenä, ymmärrän sen.
Ehkä hän olisi hymyillyt. Ehkä hän olisi sanonut, että tiesihän hän tämän jo silloin.
Tänään ajattelen sinua, isä.
Ikävä ei ole kadonnut. Se ei ehkä koskaan katoa. Mutta se on muuttunut kiitollisuudeksi.
Kiitollisuudeksi siitä, että sain juuri sinut isäkseni.
Lennätän suukkoni taivaisiin,
