0

Retriitit

˜ RETRIITTI (< ransk. retrait, ’vetäytyminen’) Retriitin aikana opettelemme hengittelyä, kehon kuuntelua ja pysähtymistä – unohtamatta ihanaa, lempeää Hathajoogaa ja Äänimaljarentoutusta. Ulkoilemme kauniissa luonnossa, nautimme

Lue lisää »

Jooga

∼ Joogatunnillani opetellaan rentoutumaan, hengittämään, vahvistamaan ja kuuntelemaan omaa kehoa lempeän Hathajoogan keinoin. Rentoutuksessa käytän hyväksi maagisia Äänimaljoja. Tarvitset vain mukavan asun, maton ja filtin,

Lue lisää »

Äänimaljarentoutus

∼ Äänimalja on kaunissointuinen instrumentti, jota soitetaan joko hieromalla puisella kapulalla tai villasta huovutetulla iskimellä. Äänimaljojen lempeä ääni soi pitkään, ja niiden soinnut rentouttavat ja rauhoittavat.

Lue lisää »

Heppatytön Äitinä

 
Kokeiltiin jumppaa, satubalettia ja muodostelmaluistelua. Ei, ei onnistunut. Tai onnistui tyttären mielestä, mutta ei meidän muiden. Itsepäinen, rohkea, itsevarma ja sanavalmis – kuvaavat parhaiten meidän Annin luonnetta. Ei siis sopinut ryhmään. Ikinä, missään, milloinkaan.
Joko tehdään Annin tavalla, tai sitten voidaan myös tehdä toisten tavalla. Mutta, jos siinä on hänestä jotain väärää, niin sitten ei, eikä muuten sitten tehdä ollenkaan.
 





No, aloin silloin miettimään että mikä olisikaan kiva harrastus tälle 4-vuotiaalle, joka kovasti haluaa harrastaa jotain. Mietin vahvuuksia… rohkea ja itsepäinen, oman tien kulkija, joka rakastaa eläimiä. Ja saa vielä eläimiin heti sellaisen yhteyden, jota muut ei ymmärrä.



Hmmmm…. hevoset on itsepäisiä eläimiä, oliskohan siinä jotain Annille, ja niin lähdettiin kokeilemaan.

 
Se olikin sitten kerrasta selvä, Anni istui kuin tatti pienen jukuripäisen shetlanninponin selässä. Jännitti, muttei sitä näyttänyt. Pakko oli päästä uudestaan ja heti uudestaan. Oli haastetta tarpeeksi.
Alkuun käytiin ihan normaalitunneilla, joissa minä, pelokas äiti, sain toimia avustajana ja taluttajana… huvittavaa tässä oli se että olin aina ollut wannabee-heppatyttö, mutten koskaan saanut mahdollisuutta tutustua harrastukseen sen enempää. Myönnettäköön, olen aina hieman pelännytkin hevosia. Vaikka eläinrakas olenkin, niin hevosten ajatusmaailma oli minulle vierasta, ja siksi nuo suuret komistukset pelottivat.
Annin kanssa matka kuitenkin hevosten ja ratsastuksen pariin alkoi, vaihtoehtoja ei ollut. Alkuun Anni kävi alkeistunneilla. Onneksi edistyi niin, ettei taluttajaksi enää tarvittu pelokasta äitiä. Suoritti jonkun hevosenhoidon merkinkin, jotta kelpuutettiin tallihommiin.









Tunneilla käytiin, välillä haettiin voimaa ennen tuntia tallin takaa, itkupotkuraivareilla, kun ei saanut mieleistä ponia tunnille, vaan joutuikin jonkun itsepäisen ja hankalan kaveriksi. Mutta, luovutettu ei koskaan, vaan vaikka hammasta purren, kyynel silmänurkassa ponin selkään ja tunnille. Voi, miten huvittavia hetkiä sainkaan kentän laidalla todistaa, kun ponit hulluttelivat pikkutyttöjen kustannuksella. Välillä mentiin pitkin peltoja ja ojanpohjia, kun viisaat hepat huomasivat taidottomamman ratsastajan olevan ohjissa. Välillä puolet tunnista ratsukko seisoi keskellä kenttää, kun ei ratsastaja suostunut jatkamaan ilkikurisen ponin kanssa. Ihmetys olikin suuri, kun joskus jäätiin katsomaan kokeneempien tuntia ja huomattiin miten hienosti se sama jukuripäinen poni meni. Hevoset ovat kyllä viisaita ja joskus tuntuu että huumorintajuisiakin yksilöitä.
Aikuisia ei aina suvaittu kentän laidalle ratsastustunnin ajaksi, koska se muutti lasten käytöstä hevosten kanssa ja koko homma meni kiukutteluksi kaikilla.
No, tämä kaikki oli siis erittäin hyväksi muokkaukseksi Annin luonteelle, hän sai taistella hevosten kanssa, oppia tuntemaan niitä ja kokea liikunnan iloa, sekä hienoja onnistumisia. Pian huomasimme tuon käsin kosketeltavan yhteyden Annin ja hevosten välillä. Jopa aikuiset tulivat pyytämään pientä tyttöäni apuun, kun joku jukuripää ei antanut laittaa suitsia paikoilleen. Annin saapuessa karsinaan, näki miten hevonen otti erilaisen asennon ja antoi tehdä tarvittavat toimet. Olin ymmälläni. Minut lähetettiin aina tallista ulos odottelemaan, koska kun hepat huomasivat jännitykseni, alkoivat ne potkimaan karsinan laitoja ja hankaamaan hampaitaan kaltereihin – pelottelivat minua lisää! Voi vitsi, mitä tyyppejä.
Tunneilla on käyty säännöllisesti jo 14 vuotta ja kesäleireillä 8 vuotta. Erilaisissa kisoissa on käyty ahkerasti. Kisavalmistelut Anni on aina hoitanut itsenäisesti, varannut hevosen, kuljetuskaluston, hoitanut kisa-asut ja hepat kuntoon. Kisoissa on pärjätty hienosti, välillä paremmin ja välillä huonommin. Mutta, kehitys on ollut huimaa. Lounais-Suomen ratsastuskoulujen mestaruuskin tuli kerran kotiin.

















Annista alkoi muodostumaan huima estehyppääjä. On taitava myös kouluratsastuksessa, mutta rohkealle huimapäälle esteratsastus tuo sopivaa haastetta ja vauhtia.
 

Kallein harrastus?

 
Omaa hevosta ei ole. Hevosen olisi voinut kyllä hankkia, mutta ylläpitokulut olisivat olleet liikaa. Ratsastuskoulun hevosilla ollaan siis aina menty. Toisaalta, se on ollut myöskin hyväksi kokemukseksi, ratsastaa erilaisilla hevosilla.
Tallilla oppii myös tekemään fyysistä työtä. Lannan luominen, varusteiden kunnossapito ja hevosten liikuttaminen ovat kuuluneet Annin elämään ihan pienestä pitäen. Näin on ansaittu mm. monia ilmaisia ratsastustunteja ja opittu ottamaan vastuuta tekemisistään. Varusteisiin uppoaa helposti omaisuus, siksi kisamaksut ja valmennukset onkin yleensä ansaittu erilaisilla porkkanoilla. Kova tyttö tekemään hommia, kun on motivaatiota. Tarkka ja huolellinen kun on hevosista kyse. Täytyy sanoa, että harrastusvalinta osui ihan nappiin. Hevoset ovat muokanneet Annista upean, itsevarman ja rohkean nuoren naisen.



Myös keppihevoset olivat kotona kovassa käytössä. Niitä ostettiin ja tehtiin myös itse. Kansalaisopistolla oli keppihevosen tekokurssi, joka oli kiva juttu.
Miten korkeita hyppyjä tytöt hyppivätkään pitkin pihoja. Esteet tehtiin ämpäreistä, luudista, koreista ja suksisauvoista. Vanha verhotankokin siellä joskus näkyi. Luovaa ja liikunnallista pihatouhua.  Ja opettavaistakin, siinä mielessä, että oppii rytmin löytämiseen, kun  sitten oikeasti hyppää estehevosella.
 

Hyvä rytmitaju on hyödyksi esteratsastajalle.

 











Hurjaksi oli muodostua myös teini-ikä, mutta onneksi tämä harrastus säilyi. Uskonkin, että se pelasti pahimmilta seikkailuilta. Sitkeästi kuskasin heppatyttöä talleille ja kisoihin, koska silloin oli poissa kaikesta muusta pahasta. Ja hyvinhän kaikki sitten kuitenkin sujui, jopa niin hyvin, että Anni pääsi Ypäjän Hevosopistolle opiskelemaan hevosenhoitajan ammattitutkintoon. Toista vuotta on nyt menossa ja elämä hevosten parissa jatkuu yhtä intohimoisena kuin aina ennenkin.























Minä, heppatytön äiti, olen matkan varrella saanut tutustua hevosiin ja kaikkeen niihin liittyvään. Tuntuu, kuin osaisin ratsastaa, niin monet kerrat olen oppeja kenttien laidoilla kuunnellut. Pieni toive elää, että jonain päivänä oma heppatyttöni opettaa minua ratsastamaan. Hui!



Annin elämää hevosten parissa voit seurata Instagramissa @teamhuila

 
 

Ihanaa viikonloppua!

 

 
 
 

Do NOT follow this link or you will be banned from the site!