0

Retriitit

˜ RETRIITTI (< ransk. retrait, ’vetäytyminen’) Retriitin aikana opettelemme hengittelyä, kehon kuuntelua ja pysähtymistä – unohtamatta ihanaa, lempeää Hathajoogaa ja Äänimaljarentoutusta. Seikkailemme luonnossa, nautimme rauhasta,

Lue lisää »

Jooga

∼ Joogatunnillani opetellaan rentoutumaan, hengittämään, vahvistamaan ja kuuntelemaan omaa kehoa lempeän Hathajoogan keinoin. Rentoutuksessa käytän hyväksi maagisia Äänimaljoja, heleää Koshi-kelloa, Sadeputkea, sekä tummarytmistä Lapinrumpua. Tarvitset

Lue lisää »

Äänimaljarentoutus

∼ Äänimalja on kaunissointuinen instrumentti, jota soitetaan joko hieromalla puisella kapulalla tai villasta huovutetulla iskimellä. Äänimaljojen lempeä ääni soi pitkään, ja niiden soinnut rentouttavat ja rauhoittavat.

Lue lisää »

Sairaan terve

 

Kunhan vaan terveenä saa elää.

 

Entäs, kun ei saa.

Viisi vuotta sitten elin urallani unelmaa. Olin suuren tavaratalon kosmetiikkaosaston esimiehenä toiminut vuosia. Nyt sain lisätehtäväkseni avata uusia yksiköitä, kauneushoitoloita ja kampaamoja, tehdä kaiken alusta asti, projektipäällikön ominaisuudessa. Loimme upeat kokonaisuudet huippusuunnittelijoiden kanssa. Rakensimme, rekrytoimme, loimme nettisivustot, suunnittelimme tuote- ja palveluvalikoiman, sekä konseptoimme samalla kaiken. Uppouduin työhöni täysin. Vuoden aikana avasin neljä uutta yksikköä ja samalla suoritin myös johtamisen erikoisammattitutkinnon. Kaiken siis vielä oman työni ohessa, alaisiakin kertyi yli kuusikymmentä. Vauhti oli päätähuumaava. Niin huumaava, etten huomannut kehoni signaaleja…

Puolivälissä projekteja tunsin sairastuvani flunssaan. Jäin sairaslomalle, popsin flunssalääkkeitä ja hoitelin sängystä käsin töitäni. Viikko vierähti ja olo ei vain kohentunut… iltaisin nousi kuume ja aamuisin se oli poissa, samalla alkoi myös vatsa kipuilla. Ajattelin että Buranalla olin saanut vatsani rikki ja nappailin kaikkia mahdollisia reseptivapaita vatsalääkkeitä.

Omien konstien loppuessa, varasin ajan työterveyslääkärille ja sain ajan iltapäivystykseen, jossa kuin kohtalon johdatuksesta, minut vastaanotti sisätautien erikoislääkäri. Menin lääkärille siis hakemaan reseptillä olevia vatsalääkkeitä, koska epäilin että mahakatari vaivasi kaiken särkylääkkeen jälkeen. Hämmästykseni olikin suuri, kun tuo erikoislääkäri lähetti minut verikokeisiin. Ajattelin, että varmaan sitten katsotaan onko flunssani virusperäinen tai jotain.. labrakokeiden jälkeen painelin takaisin lääkärin huoneeseen, jossa hän näytti minulle kokeideni tuloksia. Veriarvot olivat ihan päälaellaan ja varsinkin tulehdusarvot huipussaan. Sain lähetteen TYKSin ensiapuun, jonne minun tuli siirtyä välittömästi. Ok…ajelin autolla kotiin ja pyysin mieheni heittämään minut ensiapuun, olin itse hieman kummissani, miksi sinne pitää lähteä.

Siellä ensiavun käytävällä maatessani aloin tajuamaan tilannettani. Vaatteet vaihdettiin sairaalavaatteisiin, odottelin vuoroani kuvauksiin ja kerrottiin, että jään nyt sairaalaan joksikin aikaa. Pääsen osastolle yöhön mennessä…nyt alkoi jo pelottamaan. Varjoainekuvauksen jälkeen lääkäri tuli kertomaan että kyllä siellä vatsassa näkyy jotain, joku varjostuma ja kaikki vatsanseudun imusolmukkeet ovat suurentuneet. Sinut siirretään osastolle ja jäät jatkotutkimuksiin.

Silloin se jysähti, tajusin että nyt se hetki on tullut jota aina olen pelännyt. Olen sairas ja olenko parantumattomasti sairas? Pääsenkö enää kotiin? Onko mulla nyt sitten syöpä? Kuolenko? Loppuuko ihana elämäni tähän? Lapset, perheeni- näenkö heitä enää, tai kuinka kauan? Olin peloissani, itkin lohduttomasti…yksin..ja itken nytkin kun tätä kirjoitan.

Tajusin, miten voimaton olen, miten huonossa kunnossa oikeasti olen. En ollut yhtään kuunnellut itseäni. Ei “flunssaani” kuulunut nuhaa eikä kurkkukipua..vaan vatsani oli kyllä oireillut kivuilla jo kuukausia, nivelet olivat aamuisin olleet todella kipeät, lämpöäkin aika-ajoin. Olin vain puskenut töitä, pantannut ruokailuja (koska halusin pudottaa painoa), ravannut kuntosalilla, vaikka en olisi sinne edes ehtinyt..suorittanut, suorittanut, suorittanut… Sainhan nyt kaiken haaveilemani. Silloin on taottava kun rauta on kuuma, eikä sanota ei.

Minut siirrettiin myöhään illalla sisätautien osastolle. Ensimmäinen yö oli karmea. Osasto oli niin täynnä, että jouduin yöpymään käytävällä, sermin takana. Käytävällä oli muitakin ja yöllä sinne tuotiin nuori tyttö, joka oli aivan tokkurassa, sekaisin, ahdistunut. Oli yrittänyt itsemurhaa. En saanut nukuttua, itkin vähän väliä. Tässä minä nyt makaan sairaalan käytävällä. Sairaalan, jossa menestymiselläni, tittelillä, eikä varallisuudella ole mitään merkitystä. Kaikki olemme saman arvoisia, taustoistamme huolimatta.

 

Pakko parantua, kaikki on niin kesken.

 

 

Siellä sitten viikon verran ihmeteltiin minua. Syötettiin kahta antibioottia, eikä tulehdusarvot vain laskeneet. Moneen kertaan varmistettiin etten ole ulkomailla ollut hiljattain ja saanut sieltä jotain suolistobakteeria. Mutta ei, olin vain Suomen Sallassa ollut laskettelemassa muutamaa viikkoa aikaisemmin, en muualla. Edessä olisi kylläkin parin kuukauden päästä pitkään haaveiltu matka New Yorkiin ja myöhemmin vielä Lontooseenkin, joten nyt täytyy syitä löytyä ja parantua. Elämä ei voi tähän päättyä, ei nyt. Kaikki projektit on ihan kesken ja syksyllä olisi vielä 40-vuotisjuhlatkin suunniteltuna.

 

“Et kai vaan töitä tee sairaalasta käsin?” kysyi huonetoverini.

“Eeen..” vastasin. 

Suljin läppärin kannen ja päätin että nyt riittää. En ole korvaamaton, mutta elämäni on. Nyt keskityn vain itseeni.

 

Erään aamuisen lääkärikierroksen jälkeen vierustoverini huikkasi verhon takaa: “sulla on varmaan Crohnin tauti!” Minä siihen ihmettelemään, että “Mikä? Koskaan kuullutkaan moisesta..”  “Olen väistämättä kuullut keskustelujanne lääkärien kanssa ja luulenpa tuntevani oireesi.” nuori nainen jatkoi ja ojensi minulle lehden, joka oli Crohn&Colitis yhdistyksen lehti ja uppouduin heti sitä lukemaan. Ja kyllä, oireet löytyivät sieltä tarinoista ja yhdistyksen sivuiltakin, kun lueskelin juttuja.

Vihdoin tulehdusarvoni saatiin laskettua, pääsin kotiin. Lääkearsenaali mukanani kotiuduin, jatkoin kuukauden vielä sairaslomalla ja odottelin lisätutkimuksia, ohutsuolen varjoainekuvausta ja paksusuolen tähystystä. Siihen saakka elin ilman varmaa diagnoosia. Tietenkin suvussani vahvana esiintyvää syöpää pelkäsin eniten, sitä kun ei vielä oltu poissuljettu. No, päivä kerrallaan popsin antibiootteja, kortisonia ja Pentasaa, olo koheni pikkuhiljaa. Tähystykset tulivat, vatsa oli kaikkineen rauhoittunut ja koepalat melkein puhtaat. Syöpää minulla ei ole, vaan tosiaan se Crohnin tauti, krooninen tulehduksellinen suolistosairaus. Yleensä sairaus todetaan nuoremmilla, mutta saattaa olla että perinnöllinen alttius sai sen puhkeamaan nyt, kovan, pitkän stressin alla. Aina vatsani on oirehtinut, mutta olin siihen jo niin tottunut.

Pakko kertoa, kun erään kerran olin jälleen TYKSissä sisätautien poliklinikalla vastaanotolla ja erikoistuva lääkäri pohtimassa sairauttani. Hänpä julistikin minut terveeksi! Sanoi että vatsassa ei näy enää mitään erikoista ja ei tämä nyt olekaan sitä Crohnia. Okei, hieno homma, olenkin terve. Olin jo tekemässä lähtöä, kun muistin kysellä että mitenkäs lääkkeiden kanssa, lopetanko niiden syömisen? Nyt olikin lääkärillä hassu ilme ja alkoi skrollaamaan konettaan…”Jaa, katsos vaan en huomannutkaan näitä lääkkeitä joita syöt. Pieni hetki vielä, käyn keskustelemassa ylilääkärin kanssa.” Hetki meni ja hän palasi, pahoitteli ettei ollut tutustunut tietoihini huolellisemmin.”Kyllä se sitä Crohnia on, jatketaan vain samalla lääkityksellä ja kontrollikäynneillä. Crohnin tauti on loppuelämän sairaus.”

 

Diagnoosi oli helpotus.

 

Vasta 39-vuotiaana aloin siis kuunnella kehoani. Opettelin sanomaan ei ja myös pysähtymään, katsomaan ympärilleni, nauttimaan tästä hetkestä, elämään sairaanakin. Ulospäin sairautta ei välttämättä näykään, on hyviä jaksoja ja niitä huonoja. Tällä hetkellä olen ilman kortisonia ollut jo kaksi vuotta, meneillään on remissio, eli tauti niin sanotusti lepää. Tilanne voi muuttua milloin tahansa ja mistä syystä tahansa.

Hellin ja kunnioitan temppeliäni, nautin hyvistä hetkistä ja pyrin tekemään vain mieleisiä asioita.

 

Sairaanakin voi elää.

 

 
 

Temppelin Emäntä