Miten olikaan jännittävää lähteä päivien vaellukselle kymmenien vuosien jälkeen! Lapsuus ja osa nuoruuttakin seikkailtiin partiossa, Auran Tytöt oli meripartiolippukuntani villiin teini-ikään asti. Seikkailuja ja oppejakin oli silloin monenlaisia, nyt pääsen niitä verestämään.
Ensimmäinen Eräopasopintojen rinkkavaellus suuntasi Ahvenanmaalle.
Jo rinkan pakkaaminen mahdollisimman kevyesti oli tuskaa. Minä kun en ole tottunut ”matkaamaan kevyesti”. Pakkasin, purin, pakkasin ja purin, punnitsin ja punnitsin…mitä jättää pois, mitä ehdottomasti tarvitsen. Lopulta neljän päivän kamat, ruokineen, rinkkoineen painoi 19,5 kg. Noh, sillä mennään!
Matkasimme ruotsinlaivalla Maarianhaminaan. Minulla oli auto mukana, koska lähdin päivää ennen muita Kökariin pitämään retriittiä. Ahvenanmaalla ajoin autoni valmiiksi parkkiin vaellukseni viimeisen yön yöpymispaikan lähistölle. Opiston autot sijoitettiin myös matkan vaelluksen alku- ja päätepisteiden läheisyyteen.
Rinkka selkään, otsalamppu valmiiksi ja matkaan!
Aloitimme taipaleemme Getabergetiltä. Upeassa auringonlaskussa kuljimme, pääosin kallioista reittiä, kohti leiripaikkaamme. Vaellukset matkataan suunnistamalla, ei merkityillä reiteillä. Kompassia ja karttaa, välillä GPSkin käyttämällä, löysimme illan pimeydessä ensimmäisen leiripaikamme. Ympärillä valtavia kallioleikkauksia ja merta. Tuuli oli kovaa ja otsalampun valossa leirityminen haastavaa. Löysin tarpilleni (vedenpitävä pressukangas) paikan ja aloin virittämään retkikeitintäni päivälliskuntoon. Sytytin ei toiminut! Mukana onneksi tulitikut ja sain kaasuliekin syttymään. Pussiruoka porisemaan ja järjestelin kamojani. Kivasti tarpin kohdalla olikin muutama oksa, joihin sain takkia ja pussukkaa roikkumaan. Jo alkoi tuntua mätäskin kodikkaalta. Täytin makuualaustani, levitin makuupussini sen päälle, varvikkoon. Metsän Luteita kiipeili siellä täällä, mutta yritin sopeutua heidän maailmaansa. Ruokani valmistui nopeasti ja nälkäisenä se maistui makoisalta.
”Katso missä tarppisi on!” Huudahti joku..
Ja kappas vain, kiva naulakkopuuni olikin juuriltaan irronnut valtava mänty, joka oli tukeutunut viereiseen puuhun odottamaan lopullista rysäystä. Voi saamari! Olin lopen väsynyt enkä ollut yhtään suunnannut otsalamppuani ylemmäs.
Muistiin siis itselle; tarkasta leiripaikan ympäristö ja turvallisuus ennen leiriytymistä.
Onneksi ystävällinen opiskeluystäväni tarjoitui avukseni ja siirsimme leirini parempaan paikkaan. Kömmin pussiini ja yritin nukkua. Vaeltelevat Luteet pyörivät mielessäni, viritin makuupussini nyörit tiukemmalle suppuun, asetin taukotakkini hupun kasvojeni suojaksi ja nukuin ”koiranunta” läpi tuulisen yön.
Herätys seuraavaan päivään oli vielä pimeydessä. Retkikeitin sitten vaan pöhisemään ja aamupuurot tekeille. Ihanasti alkoi aamu valjeta ja vihdoin näin upean ympäristömme. Ihana merenranta valtavan kallioseinämän vieressä. Teimme aamutoimet ja lähdimme matkaan.
Seuraavat kaksi päivää vaellettiin Ahvenanmaan pohjoisosissa. Kaunista erämaata, aurinkoa, poutaa, tyyntä ja tuulta, sekä säkkipimeitä iltoja ja öitä. Suunnistusharjoituksia, läpi metsien, upeiden kallioiden, soiden, järvenrantojen ja ryteikköjen. Huikeita nousuja ja jyrkkiä laskuja. Hiki virtasi, hengitys puuskutti, kun matkasimme aamusta iltaan. Välillä pysähdyimme nopealle retkilounaalle. Mätkähdimme mättäälle, kaivoimme keittimet ja ruokapussukat, otimme vettä puroista, lähteistä ja kaikenlaisista lätäköistä. Keitettynä tai suodatettuna join raikkainta luonnonvettä janooni. Ravitsimme ja lepuutimme ruumista, kunnes taas, rinkat selkään ja menoksi. Tossua toisen eteen. Onneksi oli vaellussauvat mukana, ne antoivat tukea, voimaa ja tasapainoakin, kun paahdoimme eteenpäin.
Päivämatkat olivat 20 kilometrin molemmin puolin ja maasto erittäin haastavaa.
Ennen viimeistä leiripaikkaani olimme vaeltaneet jälleen koko päivän. Maasto kävi yhä haastavammaksi kun lähestyimme Ahvenanmaan korkeinta lakea, Orrdalsklintia, joka kohoaa 128 metriä maanpinnan yläpuolella. Aurinko alkoi laskea ja kaunista näköalaa riitti silmänkantamattomiin. Olin hiljaa toivonut, josko edes kerran pääsisin leiriytymään päivänvalossa, rauhassa. Mutta ei. Aurinko painui mailleen, matkamme ei ollut vielä lähelläkään päätepistettä.
Askel painoi, jalka nousi vaivoin. Voimasanat hiipuivat pimeyteen, hiljaisuuteen…
Viimeiset kilometrit olivat jyrkkiä pitkiä nousuja ja vielä pidempiä ja jyrkempiä laskuja. Pimeydessä. Otsalamppuni sammui, puhelimen taskulamppu temppuili ja kuljin välillä lähes sokeana, vain takana kulkevan valon keilassa. Jos olisin nähnyt kunnolla maastoa, en olisi ehkä niitä viimeisiä jyrkänteitä laskeutunut… tai no, pakkohan se oli. En sinnekään voinut jäädä. En voinut luovuttaa keskellä erämaata.
Annoin kaikkeni, todella haastoin itseni. Hammasta purren, hiljaa yksinäni jurmuttaen matkasin muiden (yhtä hiljaisten) mukana. Manasin hiljaa kaikkea..
Vihdoin pääsimme perille. Ilta oli jo pitkällä, nälkä oli karmiva ja koko kroppa huusi väsymystä. Etsin suojaisaa paikkaa majalleni. Nostin vettä järvestä, söin ja sukelsin pussiini. Yöllä heräilin kipuilevan kehoni kanssa milloin mistäkin. Tasamaastolta pimeässä näyttänyt leiripaikka olikin kevyesti viettävässä rinteessä ja liuin hitaasti makuupussini kanssa makuualustalta mättäälle, taivasalle. En jaksanut välittää, otin kipulääkettä ja uinuin uneen uudelleen.
Heräilin pimeään aamuun. Kävin tarpeilla, pesin hampaat, keitin keittimellä puuroa ja kahvia. Söin ja aloin purkaa leiriäni. Kummastus oli aikamoinen, kun huomasin kehoni palautuneen ja kipujen hellittäneen. Pidin koko porukalle päivänavaukseksi lempeän hathajoogan ja rentoutuksen. Mieli oli iloinen ja oloni kepeän taivaallinen. Aikamoinen muutos!
Muut jatkoivat pareittain suunnistusta viimeisen illan leiripaikkaan ja minä taivalsin autolleni.
Olin niin onnellinen! Olin ylittänyt itseni, voittanut pelkoni, haastanut itseni. Keski-ikäinen kehoni jaksoi ja palautui loistavasti. Vaikka välillä tuntui että en jaksa, enkä pysty, niin vain pystyin ja jaksoinkin. Itsekseen olisin luovuttanut monta kertaa, mutta kokeneet opettajat ja mahtava ryhmämme tsemppasivat hienosti meidät äärirajoille. Ja se kait oli tarkoituskin. Nyt sen ymmärsin.
Aurinko paistoi, linnut liversivät ja metsä oli aivan ihana. Tuli itku. Itku onnesta, ilosta ja helpotuksesta. Olen löytänyt maailmani, minä pärjään luonnossa helposti. Mukavuusalueeni on laajentunut suuremmaksi kuin uskalsin odottaa.
Istahdin autooni, mietin elämää, haasteita ja upeita kokemuksia. Olen jälleen oikealla tiellä. Tai oikeastaan jatkan sillä tiellä, jolta joskus nuorempana poikkesin.
Syvemmälle luontoon, se on minun maailmani.
Voitte vain kuvitella tuntojani, kun matkasin yhteysaluksella Kökariin. Päivää ennen kuin asiakkaani saapuvat emännöimälleni retriitille. Ihana Brudhäll Hotel otti minut vastaan pitkään viikonloppuun. Varasin itselleni saunan ulkoporealtaalla, nautin huippupäivällisen ja lasin viiniä – palkitsin itseni ylellisyydellä.
Tähtitaivaan alla, kelluin kylvyssäni, taputin olalleni ja skoolasin itselleni – haaste suoritettu. Hyvä minä.
Luonnollisesti,
