Kesäaurinko paistaa lempeästi – harmaahaikarat, kurjet ja laulujoutsenetkin ovat poikineet ruovikossa. Meidän saaristolaistilan vanhassa puutarhassa kukoistaa lämpimien kesäsateiden jälkeen. Vanhat narsissit, iirikset, pionit, unikot, akileijat, ruusut, omenat, kirsikat – marjapensaatkin. Paratiisimme löytyi aikoinaan sattumalta – ystäväni isoisän entinen koti ja puutarha oli täynnä yllätyksiä. Kun aloitimme pihan raivaamisen, löysimme hänen entisen kodinhoitajansa istuttamia kukkia, Seilin saarelta tuotuja omenapuita ja valtavasti marjapensaita.
Tämä on nyt viides kesä unelmiemme saaristokodissa. Muutimme Paraisille vuoden 2021 tammikuussa. Meillä oli ollut ihan toisenlaiset suunnitelmat: Turun keskustaa, Aurajokea ja kesämökkiä. Mutta eräänä iltana tyhjentyvän rivitalomme parvekkeella ehdotin puoliksi leikilläni, että mitä jos seuraava koti olisikin saaristossa. Kun Juha nyökkäsi myöntävästi, kaivoin läppärin esiin ja laitoin asunnon saman tien myyntiin.
Asunnon myynti vei lopulta kaksi vuotta, ja uuden kodin löytäminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Korona-aika jarrutti kaikkea, mutta kaipuu pois kaupungista kasvoi niin voimakkaaksi, että olisin kelpuuttanut melkein minkä tahansa torpan meren ääreltä, saaristossa. Sitten asiat alkoivat yllättäen loksahdella paikoilleen: saimme myytyä asunnon ja löysimme tämän talon kuukaudessa. Kiinteistövälittäjä epäröi aluksi edes näyttää tätä paikkaa meille – tontti oli täynnä romua, sisällä sairaalasänky keskellä olohuonetta ja remontit kesken. Mutta minä näin mahdollisuuden. Olin heti myyty.
Me ostimme 150-neliöisen saaristolaistalon, mukana tuli pihasauna, mökkeineen, vanha venevaja ja valtavat hallirakennukset. Tilaa on kaksi hehtaaria, merenrantaa ja metsääkin. Minulle tämä paikka on paratiisi – tässä on kaikki, mistä olen aina haaveillut.
Elämä saaristossa on enemmän kuin koti – se on myös työpaikkani. Seitsemän vuotta sitten perustin oman hyvinvointialan yrityksen. Ohjaan hathajoogaa, äänimaljarentoutuksia, pilatesta, zumbaa, patikointeja, retriittejä ja personal training -palveluja. Opiskelen myös eräoppaaksi. Olen vienyt asiakkaita saariston saarille, Lappiin, Kreikkaan, sekä melomaan ja purjehtimaan. Parasta yrittäjyydessä on, että saan itse valita, mitä teen ja milloin. Tällainen työ ei olisi ollut mahdollista silloin, kun lapset olivat pieniä.
Olen taustaltani kosmetologi ja olen tehnyt pitkän uran kosmetiikka-alalla – hoitolasta myyntiin, maahantuontiin, markkinointiin ja johtotehtäviin. Minulla oli yli 60 alaista. Elämä oli kiiltävää ja kiillotettua, palkka hyvä ja ulkokuori huoliteltu kynsiä myöten. Kesälomat olin kuitenkin aina merellä ilman meikkiä, yleensä uikkareissa ja kumisaappaissa. Tunsin olevani silloin enemmän oma itseni. Luonnossa ja luonnollisena.
Vuonna 2012 kehoni pysäytti minut. Vatsakivut, kuumeet ja yöhikoilut osoittautuivat Crohnin taudiksi. Diagnoosi mullisti kaiken. Yritin vielä sairaalasängyssä tehdä töitä ja valita tapetteja tulevaan hoitolaan, kunnes tajusin, että en enää jaksa tätä suorittamista. Silloin suljin läppärin ja jäin pitkälle sairauslomalle. Tulin tietoiseksi siitä, miten vähän tittelit ja raha merkitsevät, kun elämä on katkolla.
Toivuttuani palasin töihin – muuttuneena. Opin sanomaan ei. Lopulta, kun sain potkut yt-neuvotteluiden myötä vuonna 2016, olin helpottunut. Se oli onnenpotku. Olin jo pitkään miettinyt suuntaa hyvinvointialalle, mutta en ollut uskaltanut puhua siitä ääneen kuin harvoille. Yksi heistä oli äitini, joka totesi, että minähän olen aina ollut vähän boheemi. Ensin vastustin ajatusta – minä, pedantti siivoushullu? Mutta sitten muistin lapsuuden, polvet aina ruvella, koska rakastin rymytä metsässä.
Pikku hiljaa aloin muistella, millainen olin ennen kuin maailma alkoi kertoa, mitä minun pitäisi olla. Saaristossa, kesälomilla, olin aina ollut enemmän oma itseni kuin missään muualla. Nykyään kuljen mielikuvissani käsi kädessä pienen Anetten kanssa ja kysyn, mitä me nyt tehtäisiin. Hän johdatti minut tänne.
Kun ystäväni kävi aikoinaan katsomassa uutta kotiamme, hän hämmästeli, kuinka erilainen se on kuin entinen, viimeisen päälle siisti ja moderni rivitalokoti. Vastasin, että täällä halusin rakentaa kodin, josta lapsena haaveilin. Sitä ennen kodin piti vain olla toisenlainen, jotta pääsisin tähän hetkeen.
Tämä talo ei ole valmis, eikä sen tarvitsekaan olla. Remontoimme ja laitamme kotiamme omaan tahtiimme. Elämä täällä on yksinkertaista ja rauhallista. Kun muutin tänne, päätin, että teen töitä vain sen verran, että pärjään. Stressi pahentaa sairauttani, ja haluan voida hyvin. Silti joudun välillä muistuttamaan itseäni, etten täyttäisi kalenteria turhaan.
Yrittäjyys on vapauttavaa. En kaipaa enää pomoa enkä alaisia – en edes sitä hyvää palkkaa, joka aikanaan mahdollisti kaiken sen luksuksen ja materian. En edes pitänyt esihenkilön roolista – halusin olla kaikkien ystävä, vaikka tiesin ettei niin voi olla. Ja jatkuvan arvostelun kohteena oleminen on henkisesti todella kuluttavaa.
Nyt kun lapset ovat omillaan, elämä on yksinkertaisempaa. Me lämmitämme taloa ja saunaa oman metsän puilla, syömme kalaa ja riistaa lähialueelta ja kasvatamme kesäperunat omassa maassa.
Kosmetiikka on edelleen osa elämääni, myyn lemppari-ihonhoitotuotteita omassa verkkokaupassani. Alussa kokeilin elämää ilman meikkiä, mutta tunnustan – olen pienestä pitäen rakastanut laittautumista ja kauniita asioita.
Täällä minä nyt liihottelen, välittämättä kenenkään mielipiteistä, oman elämäni Peppi Pitkätossuna.
