Syksy on tullut tänä vuonna jotenkin aiemmin. Ei vain kalenterissa, vaan sisälläni. On ollut tunne, että elämä pysäyttää – ei kerralla ja kovaa, vaan hiljalleen, kuiskaamalla: “Nyt riittää. Nyt kuuntele.”
Minä, joka olen aina ollut tekijä, liikkuja, rakentaja ja kannattelija, olen joutunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pysähtymään siihen, mitä kehoni oikeasti sanoo. Ei pienen väsymyksen ääntä, ei pientä lihaskipua – vaan syvempää viestiä, jota ei voi enää ohittaa.
Kun keho alkaa puhua
Vuosi sitten alkanut kipu vasemmassa jalassa tuntui aluksi harmittomalta – ehkä liikaa kävelyä retriitin aikana, ehkä uusi lenkkipolku. Mutta kipu ei mennyt ohi. Se alkoi kulkea mukana, muuttaa askelta, asennetta, mielialaa. Lopulta se vei minut tutkimuksiin, röntgeneihin, magneetteihin.
Sain kuulla sanoja, joita en ollut halunnut kuulla: rasitusmurtuma, kuluma, hermopinne, nestettä nivelissä, laaja nivelrikko, voimakasta selkärangan kulumaa – ja reuma. Sanoja, jotka eivät ole dramaattisia, mutta jotka pysäyttävät, kun työ ja elämä ovat rakentuneet kehon varaan. Samalla Crohnin tauti – vanha, tuttu seuralainen yli kymmenen vuoden takaa – nousi jälleen pintaan. Ei rajuna aaltona, mutta muistutuksena siitä, että keho muistaa kaiken. Stressin, kiireen, liiallisen tekemisen. Myös hyvän tekemisen, jos sitä on liikaa.
Kun lääkäri kirjoitti paperiin sanat “rauhoita hermosto, vähennä fyysistä kuormitusta, nyt otetaan aikalisä”, minä tajusin: en ole enää tilanteessa, jossa voin odottaa, että keho jaksaa mukana entiseen tahtiin. Nivelrikkoa ei voi parantaa, sen kanssa eletään. Mutta sitä voi hidastaa – jos vain löytyy oikeat hoidot, oikea rytmi, oikea tapa elää. Ehkä edessä on jopa pysyvä työkyvyttömyys. Se on sana, jota on vaikea lausua ääneen, kun on tottunut rakentamaan, kantamaan, tekemään. Mutta ehkä sekin on vain toinen muoto sanasta “muutos”.
Wäinön viisaus
Samalla kun oma kehoni on pysähtynyt, on pysähtynyt myös meidän arkemme. Meillä kotona pieni mäyräkoira Wäinö opettelee elämää ilman näköä. SARDS-oireyhtymä vei häneltä näön viime syksynä, ja siitä asti olemme opetelleet uudenlaista arkea. Aluksi surin hänen puolestaan – sitä, ettei hän enää näe metsän polkua, palloa, lintua. Mutta Wäinö ei jäänyt siihen. Hän löysi uuden tavan kulkea, luottaen ääniin, tuoksuihin, askelten rytmiin. Hän on opettanut minulle enemmän kuin yksikään valmennuskoulutus; että ihminen (ja koira) ei tarvitse täydellisiä aisteja ollakseen turvassa – vain luottamusta siihen, että elämä kantaa myös pimeässä. Niin me kävelemme nyt yhdessä: minä hitaammin kuin ennen, hän kuunnellen. Meidän rytmimme on muuttunut, mutta sen myötä on tullut jotain muuta – syvempää yhteyttä, enemmän läsnäoloa.
Temppelin Emännän tarina ja sen uudet juuret
Kun oma elämä hidastuu, hidastuu väistämättä myös yritys. Temppelin Emäntä ei enää liiku samaa vauhtia kuin muutama vuosi sitten – ja ehkä sen ei kuulukaan. Aiemmin olin täynnä visioita: retriittejä, verkkokursseja, tapahtumia, luentoja, tuotekehitystä.
Halusin luoda kaikkea, mitä sydän kutsui. Ja sydän kutsui paljon. Mutta nyt sydän kutsuu hiljaisuuteen. Se haluaa rakentaa toisin: pienemmin, syvemmin, aidommin. Ehkä en tarvitse enää suuria retriittejä, vaan muutamia tarkkaan valittuja. Ehkä en tarvitse jatkuvaa näkyvyyttä, vaan oikeita kohtaamisia. Yrityksen hiipuminen ei tunnu enää epäonnistumiselta – se tuntuu hengitykseltä.
Kuin aalto, joka vetäytyy, jotta voisi taas tulla takaisin.
Suru unelmien päällä
Olen surullinen. Syvästi, hiljaisesti, kokonaisvaltaisesti surullinen. Olen itkenyt paljon – monet pitkät, hiljaiset itkut, yksin ja Wäinön vieressä. Niin surullinen olen. Olen rakentanut itselleni unelmien uran – työn, joka on ollut sydämeni jatke. Olen tehnyt sen yksin, ilman velkaa, ilman turvaverkkoa. Olen raatanut läpi koettelemusten, noussut ylös jokaisesta kriisistä, pitänyt valtavan määrän lankoja käsissäni ja kasvanut niiden mukana. Olen hyödyntänyt verkostojani, laajentanut niitä rohkeasti, luonut oman paikkani ja oman ääneni. Selvisin alun haasteista, selvisin läpi koronan, taantuman ja hiljaiset kaudet. Selvisin, koska tein hurjasti töitä. Koska en antanut periksi.
Ja nyt – kun kaikki on valmista, kun olen luonut itselleni sen, mistä unelmoin – keho ei enää kanna. Korttitalo romahtaa, kehoni mukana. Temppelin Emäntä on brändi, joka on rakennettu minusta itsestäni – tietoisesti, rakkaudella ja intohimolla. Minä olen yritykseni. Ja juuri siksi tämä sattuu. Sillä Temppelin Emännälle ei voi ottaa sijaisia. Ei ole korvaajaa, joka voisi astua tilalle, kun minä en enää jaksa seisoa omilla jaloillani. Ja siinä on tämän hetken hiljainen, kipeä totuus.
Uusi suunta – luontoon palaaminen
Vaikka keho hidastaa, mieli etsii yhä valoa ja suuntaa. Aloitin opinnot erä- ja luonto-oppaaksi – unelma, joka on asunut minussa pitkään. Sen rinnalla opiskelen myös pilatesohjaajaksi, sillä kehon hallinta ja lempeä vahvistaminen ovat nyt tärkeämpiä kuin koskaan. Ehkä tämä onkin uudenlaista valmistautumista – ei vain ammatilliseen muutokseen, vaan sisäiseen muutokseen.
Haaveissani on avata tänne meidän saaristotilalle uudenlainen retkeilykeskus, paikka, jossa luonto ja ihminen kohtaavat uudella tavalla. Se oli osa suurta suunnitelmaani – kokonaisuutta, jossa yhdistyivät luonto, hyvinvointi ja yhteisöllisyys. Nyt tuo unelma odottaa tietoa jatkostani: pystynkö vielä työhöni, pystyykö kehoni kulkemaan mukana.
Haluan tuoda luonnon lähemmäs ihmistä – ja ihmisen takaisin luontoon. Saaristoon, jossa on kaikki: rauha, meri, tuuli, hiljaisuus, valo. Paikka, jossa voi vain olla.
Jooga ja liikunta siirtyvät taka-alalle. Tilalle tulevat hitaasti kulkeminen, kaikkien aistien avaaminen, tunteiden tunteminen ja luonnon kuunteleminen. Siitä muodostuu uusi ideani – Temppelin Emännän uusi polku. Ei enää hyvinvointia tekemisen kautta, vaan olemisen kautta.
Kun kipu kääntyy viisaudeksi
Olen alkanut ymmärtää, että tämä kaikki – kehon pysähtyminen, yrityksen hiljaisuus, Wäinön sokeus – ovat samaa kudosta. Elämä sanoo vain eri tavoin: “Pysähdy. Kuuntele. Luota.”
Aiemmin näin kivun vihollisena. Nyt näen sen opettajana. Kipu ei tullut tuhoamaan, vaan muuttamaan suuntaa. Se on portti toisenlaiseen elämään, jossa suorittaminen vaihtuu olemiseen. Siinä, missä ennen ajattelin “miten ehdin”, kysyn nyt “mikä on totta minulle tänään.” Ja ehkä juuri tästä alkaa uusi tarina Temppelin Emännälle – ei yrityksenä, vaan elävänä hengityksenä.
Ei enää brändinä, vaan elämäntapana, jossa työ ja hyvinvointi ovat yhtä ja samaa virtaa.
Tulevaisuus – hitaammin, syvemmin
Lääkärin tavoitteet ovat konkreettisia: palautua, liikkua lempeästi, rauhoittaa hermosto. Omat tavoitteeni ovat samanlaisia, mutta sydämen kielellä.
∼ Palautua – ei vain levätä, vaan todella kuunnella, mikä minua ravitsee.
∼ Hidastaa – jotta voisin taas nähdä, mitä on ympärilläni.
∼ Luoda uudella tavalla – ehkä kirjoittaen enemmän, opettaen vähemmän, mutta syvemmällä läsnäololla.
∼ Jakaa – ei valmiita vastauksia, vaan keskeneräisyyttä, joka on totta.
Wäinö kulkee vierellä, ja jokainen päivä hänen kanssaan muistuttaa: elämä ei ole pysähtynyt, se vain muuttui.
Se on saanut uuden rytmin – hiljaisemman, mutta silti täynnä elämää.
Jos sinä, joka luet tätä, elät samanlaista vaihetta – jossa keho pysäyttää, elämä hidastuu, suunnitelmat muuttuvat – tiedä, että et ole yksin. Tämä ei ole loppu, vaan alku. Kehon viisaus on lempeä, jos sitä uskaltaa kuunnella. Ja kun sen kuulee, kaikki alkaa uudestaan – hitaammin, mutta aidommin.
Lämpimin syysterveisin,
Temppelin Emäntä