Ydinminäni ei ole äänekäs. Se ei huuda mielipiteitä eikä esittele saavutuksia. Se istuu hiljaa jossain syvällä rintalastan takana, jalat ristissä, katse hieman vinoon kääntyneenä. Se on pikku-Anette. Sisäinen lapseni. Oman elämänsä Peppi Pitkätossu. Ja samalla kaikkien maailman lasten äiti.
Pikku-Anette syntyi kauan ennen titteleitä, velvollisuuksia ja selviytymisstrategioita. Ennen kuin opin olemaan reipas, järkevä, pärjäävä. Hän syntyi maailmaan, jossa mielikuvitus oli totta ja tosi asia oli vain yksi mahdollinen versio. Maailmaan, jossa aikuiset eivät aina ymmärtäneet, mutta jossa sydän tiesi.
Hän on se osa minua, joka kysyy edelleen: Entä jos? Entä jos elämä voisikin olla lempeämpää. Entä jos ei tarvitsisi ansaita arvoaan suorittamalla. Entä jos voisin rakentaa oman taloni vinoista lankuista ja kutsua sitä kodiksi.
Sisäinen lapsi, joka ei koskaan suostunut katoamaan
Yksi varhaisimmista ja rakkaimmista muistoistani pikku-Anetesta liittyy isääni. Hän haki minut hoidosta kotiin, ja joskus olin kiukkutuulella – väsynyt, nälkäinen tai vain täynnä päivän tunteita. Silloin isä saattoi huudahtaa leikkisästi: ”Nyt tuli väärä Anette kotiin, tulikin tuhma-Anette!” Kun väitin vastaan, hän käski minua katsomaan peiliin. ”No, onko siellä tuhma vai kiltti Anette?” Ja minä vastasin aina naurahtaen: ”Kiltti Anettehan se on.” Kiukuttelu unohtui siihen.
Rakastin isääni syvästi. Hän kannusti, suojeli ja kehui minua. Hän ei koskaan nauranut minulle, vaan kanssani. Noissa pienissä hetkissä hän muokkasi kuvaani itsestäni: opin, etten ollut tunteideni huonoin versio, vaan pohjimmiltani hyvä. Siitä itsetunnon siemenestä olen yhä kiitollinen.
Moni meistä oppii jo varhain piilottamaan sisäisen lapsensa. Sanotaan, että maailma on kova, ja siksi meidänkin täytyy olla. Pikku-Anette ei kuitenkaan koskaan täysin suostunut tähän sopimukseen. Hän vetäytyi kyllä hetkittäin varjoihin – erityisesti silloin, kun keho petti, kun sairaus vei voimia, kun elämä irtisanoi minut tutuista rakenteista. Mutta hän ei kuollut.
Hän odotti.
Ja juuri siksi hän on yhä täällä. Hän ilmestyy esiin, kun uskallan pysähtyä. Kun istun meren äärellä ja annan tuulen sotkea hiukseni. Kun kirjoitan ilman suunnitelmaa. Kun nauran liian kovaa tai itken ilman järkevää syytä. Sisäinen lapsi ei kaipaa selityksiä. Hän kaipaa tilaa.
Peppi Pitkätossu minussa
Anette-tytössä asuu Peppi Pitkätossu – ei karikatyyrina vaan periaatteena. Peppi ei kysy lupaa olla oma itsensä. Hän luo omat sääntönsä, koska vanhat eivät sovi hänen mittaansa. Hän on vahva, mutta ei kovettunut. Rohkea, mutta ei välinpitämätön.
Oman elämäni Peppi minussa on se, joka uskalsi hypätä pois tutulta polulta, vaikka pelotti. Se, joka ajatteli, että yrittäjyys voisi olla vapautta eikä pelkkää epävarmuutta. Se, joka uskaltaa unelmoida saaristosta, hitaammasta elämästä, päivistä jotka eivät ole täynnä pakkoa vaan merkitystä.
Peppi minussa ei ole virheetön. Hän sotkee, epäonnistuu ja muuttaa mieltään. Mutta hän ei hylkää itseään. Ja se on ehkä suurin vapaus.
Kaikkien maailman lasten äiti
Kun olen tullut lähemmäs pikku-Anettea, minusta on tullut lempeämpi myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin, että jokaisessa aikuisessa elää lapsi, joka on joskus jäänyt yksin. Lapsi, jota ei kuultu, ei nähty, ei suojeltu.
Siksi tunnen olevani kaikkien maailman lasten äiti – en biologisesti, vaan sydämen tasolla. Haluan olla se aikuinen, joka sanoo: Sinä saat olla olemassa juuri noin. Se, joka uskoo ennen kuin vaatii. Se, joka asettaa rajat rakkaudesta, ei pelosta.
Tämä äitiys alkaa kuitenkin aina itsestä. Siitä, että otan Anette-tytön kädestä kiinni enkä jätä häntä enää yksin. Että kuuntelen, kun hän väsyy. Että suojelen, kun maailma käy liian kovaksi. Että annan hänen leikkiä, vaikka leikki ei tuottaisi mitään mitattavaa.
Paluu ytimeen
Ydinminä ei ole jotain, mitä täytyy rakentaa. Se on jotain, mikä täytyy muistaa. pikku-Anette ei vaadi minulta enempää tekemistä, vaan vähemmän pakenemista. Vähemmän rooleja. Vähemmän selittämistä.
Kun palaan ytimeeni, palaan lapseen, joka tiesi jo kaiken oleellisen: että elämä on tässä, nyt. Että rakkaus ei ole suoritus. Että vapaus alkaa siitä, että uskaltaa olla totta.
Ja niin kauan kuin pikku-Anette elää minussa, en ole eksyksissä. Vaikka reitti mutkittelisi, vaikka kartta puuttuisi. Hän kulkee edellä paljain jaloin, taskut täynnä aarteita, ja kääntyy välillä katsomaan minua kuin sanoakseen:
”Tule. Kyllä me tämänkin maailman kanssa pärjätään – omalla tavallamme.”
5-kymppinen pikku-Anette
