Tämä tarina on matka kunnianhimoisesta esihenkilöstä ihmiseksi, joka kantoi suurta sydäntä maailmassa, jossa sitä olisi pitänyt kovettaa. Se on kertomus vastuusta, näkymättömästä kuormasta, rinnalla kulkemisesta ja siitä yksinäisyydestä, jota johtajuus usein kätkee. Samalla se on tarina perheestä, arvoista ja hetkistä, joissa opin, ettei vahvuus synny kovuudesta – vaan kyvystä olla ihminen.
Kun minut aikanaan palkattiin esimiestehtävään, tulin mukaan osaamisellani, ammattitaidollani ja kyvylläni tehdä tulosta. Olin kunnianhimoinen, valmis ja nälkäinen – se oli ura, josta olin haaveillut. Matka, jonka halusin kulkea. Sanoin kuitenkin haastattelun lopussa lauseen, joka tuli suoraan sisimmästäni: “Minulla on suuri sydän.” Esimieheni hymyili, mutta totesi lempeän realistisesti: “Se sydän pitää valitettavasti kovettaa.”
Silloin en tiennyt, että sydäntäni ei koskaan kovetettaisi. Mutta se joutuisi venymään ja selviytymään tilanteissa, jotka opettivat enemmän kuin mikään koulutus.
Ihmisten tarinat kulkivat lävitseni
Vuosien aikana näin ja kuulin elämän koko kirjon. Lapsettomuuden kipua, keskenmenojen hiljaisia huokauksia, raskauksien toivoa, synnytysten riemua, adoptioiden odotusta. Kohtasin eroja, väkivaltaa, stalkkausta ja puheluita, joissa pelko kuului hengityksestä. Kohtasin sairauksia, syöpädiagnooseja, saattohoitoa, läheisten menetyksiä ja tarinoita, jotka päättyivät aivan liian aikaisin. Toimin tukena, selkärankana, valona – ja joskus vain hiljaisena, lämpimänä läsnäolona.
Ja kaiken tämän rinnalla pyöri työn arki: palkkaukset, irtisanomiset, vuosipäivät, eläköitymiset ja pienet voitot, joilla tiimi pysyi hengissä.
Kahden maailman välissä – yksinäisyys jota ei kerrota oppaissa
Esimiestyö oli usein äärettömän yksinäistä. Seisoin alaisten ja johtoryhmän välissä, kahden maailman rajalla, jossa odotettiin täydellisyyttä, viisautta ja vahvuutta. Minun täytyi olla rauhallinen keskus kaiken kaaoksen keskellä. Revin itsestäni kaiken. Pyrin täydellisyyteen oman selkärankani varassa. Olin läsnä jokaisessa hetkessä, jossa minua tarvittiin.
Ja silti, en voinut olla ystävä alaisteni kanssa. Raja oli pidettävä, vaikka joskus se teki kipeää. Silti työhuoneeni oven takana oli pieniä taivashetkiä. Huutonaurua, tosielämän sketsejä, hetkiä jolloin sai olla vain ihminen. Sitten ovi avattiin, ja pokerinaamat laitettiin päälle, ettei kukaan näkisi – eikä kukaan luulisi suosimiseksi. Nuo hetket pitivät minut hengissä.
Kuljin kahta polkua: johtajan polkua ja perheeni polkua
Samaan aikaan olin vaimo, äiti, sisko ja tytär. Työni vaati minulta paljon, mutta perheeni opetti, mistä todellinen elämä syntyy. Opin olemaan läsnä sielläkin, missä en aina ollut vahva. Opin katsomaan lasteni silmiin ja näkemään sen, mitä he tarvitsivat – ei täydellistä äitiä, vaan aidon sellaisen.
Kannustin lapsiani löytämään oman elämänpolkunsa. Nostin heitä silloin kun he olivat horjahtamassa, ja päästin irti silloin kun heidän oli aika astua omille jaloilleen. Ja sain nähdä sen hetken, jolloin he löysivät suunnan itse – se oli yksi suurimmista onnistumisistani.
Olin myös tytär, joka halusi olla luottosuoja ja tuki vanhemmilleen. Ja sisko, joka seisoi rinnalla, jakoi elämän ilot ja surut. Nämä roolit olivat yhtä todellisia kuin johtajuus, ja niiden sisällä opin pehmeän vahvuuden: kyvyn välittää ilman että kadottaa itseään.
Toistakymmentä vuotta – ja sitten oli aika päästää irti
Olin hyvä siinä mitä tein. Loistin, kannattelin ja suoritin. Rakensin tulosta, tiimejä, kulttuuria ja uskoa.
Mutta oravanpyörä kiihtyi lopulta liikaa. Se, mikä oli ollut unelma, alkoi kuluttaa minua puhki. Ja kun aika tuli, hyppäsin pois. Irti päästäminen oli vaikeaa, mutta se pelasti minut. Oravanpyörä koitui kohtalokseni – mutta pysähtyminen avasi eteeni uuden maailman. Minun todellisen ydinminäni, jonka olin piilottanut suorittamisen, vastuun ja kunnianhimon alle.
Nyt kuljen omalla tielläni
En usko, että enää koskaan palaan esimiestyön maailmaan. Se oli aikansa, ja olen siitä syvästi kiitollinen. Mutta se aika on ohi. Nyt olen minä: itse, itsenäisesti. Yrittäjä ja yksinyrittäjä. Ei alaisia, ei esimiehiä, ei tasapainottelua kahden maailman välissä – vain oma polkuni ja oma sydämeni.
Kun kehoni vielä vahvistuu ja palautuu, tiedän että matkani jatkuu. Omaehtoisena, määrätietoisena ja lämpimänä, juuri sellaisena kuin olen.
Ja vaikka polku on muuttunut, en koskaan unohda hurjia oppivuosia, tutkintoja ja ihmisiä, jotka kulkivat vierelläni. En unohda rooleja, joita kannoin: johtaja, vaimo, äiti, sisko, tytär. Kaikki ne ovat muovanneet minut. Ja siitä olen äärettömän kiitollinen.
En kovettanut sydäntäni. Annoin sen väsyä, oppia ja lopulta valita toisin.
Tänään kuljen kevyemmin, omassa tahdissani. En täydellisenä, vaan kokonaisena. Ja ehkä juuri siksi lähempänä itseäni kuin koskaan ennen.
