Tämä tarina on matka kunnianhimoisesta esihenkilöstä ihmiseksi, joka kantoi suurta sydäntä maailmassa, jossa sitä olisi pitänyt kovettaa. Se on kertomus vastuusta, näkymättömästä kuormasta, rinnalla kulkemisesta ja siitä yksinäisyydestä, jota johtajuus usein kätkee. Samalla se on tarina perheestä, arvoista ja hetkistä, joissa opin, ettei vahvuus synny kovuudesta – vaan kyvystä olla ihminen.
Ydinminäni ei ole äänekäs. Se ei huuda mielipiteitä eikä esittele saavutuksia. Se istuu hiljaa jossain syvällä rintalastan takana, jalat ristissä, katse hieman vinoon kääntyneenä. Se on pikku-Anette. Sisäinen lapseni. Oman elämänsä Peppi Pitkätossu. Ja samalla kaikkien maailman lasten äiti.
Pikku-Anette syntyi kauan ennen titteleitä, velvollisuuksia ja selviytymisstrategioita. Ennen kuin opin olemaan reipas, järkevä, pärjäävä. Hän syntyi maailmaan, jossa mielikuvitus oli totta ja tosi asia oli vain yksi mahdollinen versio. Maailmaan, jossa aikuiset eivät aina ymmärtäneet, mutta jossa sydän tiesi.
Vuosi sitten alkanut kipu vasemmassa jalassa vei minut polulle, jota en olisi itse koskaan valinnut. Keho pysäytti minut, kun mieli ei pysähtynyt – ja sen myötä koko elämäni, yritykseni ja unelmani joutuivat uuteen valoon. Tämä on tarina luopumisesta, kivusta, surusta ja toivosta – ja siitä, kuinka joskus pysähtyminen on ainoa tie takaisin itseensä.
Kesäaurinko paistaa lempeästi – harmaahaikarat, kurjet ja laulujoutsenetkin ovat poikineet ruovikossa. Meidän saaristolaistilan vanhassa puutarhassa kukoistaa lämpimien kesäsateiden jälkeen. Vanhat narsissit, iirikset, pionit, unikot, akileijat, ruusut, omenat, kirsikat – marjapensaatkin. Paratiisimme löytyi aikoinaan sattumalta – ystäväni isoisän entinen koti ja puutarha oli täynnä yllätyksiä. Kun aloitimme pihan raivaamisen, löysimme hänen entisen kodinhoitajansa istuttamia kukkia, Seilin saarelta tuotuja omenapuita ja valtavasti marjapensaita.
Saavuimme vesisateen saattelemana leiripaikalle, pystytimme yhdessä puolijoukkueteltan ja harjoittelimme tulentekoa eri tavoin. Itseveistetyillä kiehisillä ja klapeilla, sekä märillä puilla, risuilla ja suoalueelta etsityillä tervaksilla. Opin löytämään tervaskannon! Tulen syttyminen ja varsinkin kunnon nuotion aikaansaaminen on huikea tunne. Ja tuleen tuijottelu sitä parasta meditaatiota.
Ennen viimeistä leiripaikkaani olimme vaeltaneet jälleen koko päivän. Maasto kävi yhä haastavammaksi kun lähestyimme Ahvenanmaan korkeinta lakea, Orrdalsklintia, joka kohoaa 128 metriä maanpinnan yläpuolella. Aurinko alkoi laskea ja kaunista näköalaa riitti silmänkantamattomiin. Olin hiljaa toivonut, josko edes kerran pääsisin leiriytymään päivänvalossa, rauhassa. Mutta ei. Aurinko painui mailleen, matkamme ei ollut vielä lähelläkään päätepistettä.
Askel painoi, jalka nousi vaivoin. Voimasanat hiipuivat pimeyteen, hiljaisuuteen…
Eka kouluaamu alkoi yllättävästi Tuorlan rantasaunalla. Viritimme tulet, veistimme nuotiotikut, loihdimme tikkupullataikinan, sekä nokipannukaffet. Nuotion äärellä, herkkuja nauttiessa, tutustuimme toisiimme. Tällainen koulu on mun mieleen! Ensimmäisellä kouluviikolla alkoi myös lajitunnistuksen opetus. Monta sivua kasveja, sieniä, ja eläimiäkin tunnistettavaksi. Aikamoinen savotta, mutta pieneksi pilkottuna uppoutunee muistini lokeroihin pikkuhiljaa. Opetustapa kun on minulle mieleinen, mahdollisimman paljon aitoa havannointia. Kasviopin tunnilla lajittelimme ja tunnistimme vesikasveja, sekä luokassa että luonnossa. Sieniin tutustuimme sieniretkellä ja luokassa jatkoimme jälleen lajittelua ja tunnistusta. Näin kyllä oppii parhaiten.
Luin tämän tarinan ensimmäisen kerran vuosia sitten ulkosaaristossa, Jurmossa. Olimme matkanneet jälleen ulkosaariston rauhaan, pysäyttääksemme hulisevan arkielämän edes hetkeksi. Saaristossa pysähtyminen ja irtautuminen arjen pyörityksestä tapahtuu minulle parhaiten. Olen aina ihannoinut saaristolaisten askeettista ja yksinkertaista elämää. Elämää luonnon äärellä ja elämää, jossa ulkopuolisten odotukset ja vaatimukset unohtuvat. Tämä tarina kalastajasta ja liikemiehestä, oli varmasti se suurin liikkeelle paneva voima, joka saikin koko loppuelämäni muuttumaan. Tarina oli lehtileikkeessä, joka oli kiinnitetty ulkohuussin sisäseinään.
Tällä Retriitillä ei ole elämyksiä säästelty. Saariston rauha, upea miljöö, melontaretki lähisaarille, herkulliset tarjoilut, mahtavat puusaunan löylyt, uimahetket, lempeä Hathajooga, Äänimaljarentoutus ja ne ruususen unet, meren äärellä. Todellinen hengähdys arjesta.
Alonia Eco Hair– tuotesarja on biohajoava, kasvipohjainen, ilman synteettisiä aineita ja mikromuoveja luotu koostumus, joka turvaa paitsi kemikaaleista vapaan kehon tuotteiden käyttäjille, myös puhtaamman luonnon ja Itämeren tuleville sukupolville.